Lihantuotanto aiheuttaa ympäristö- ja ilmastohaittoja, jotka ovat uhka maapallon kantokyvylle. Uhkat ovat globaaleja ja lokaaleja ja syyt moninaisia. Pelkkä globaalikeskiarvo uhkien arvioinnissa ei kuitenkaan ole hyvä mittari, sillä tuotantoalueet ja tuotannon ympäristövaikutukset ovat erilaisia eri puolilla maailmaa. Globaalin ja lokaalin sekä eri eläinlajien erottaminen on oleellista vaikutusten arvioinnin ja ympäristöhaittojen ehkäisyn kannalta. On kestävää tuottaa ruokaa kunkin alueen oman ekosysteemin mukaisesti.

Lihantuotannon ympäristövaikutusten vähentämiseksi tehdään paljon työtä suomalaisessa ruokaketjussa. Suurin ympäristökuorma syntyy alkutuotannossa. Kuormitusta aiheuttavat myös rehuviljan viljely ja rehun teollinen prosessointi, lannoitetuotanto, tilojen lämmön- ja sähkönkulutus sekä eläinten lantaan liittyvät päästöt.

Suomen kasvihuonekaasujen kokonaispäästöt olivat vuonna 2020 pikaennakkotietojen mukaan 48,3 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttia ja ne laskivat vuoteen 2019 verrattuna 4,8 miljoonaa hiilidioksidiekvivalenttia. Päästöjen laskuun on vaikuttanut hiilen ja tupeen käytön merkittävä väheneminen. (Valtioneuvoston Ilmastovuosikertomus 2021) Maatalouden kasvihuonekaasupäästöjen osuus oli noin 14 prosenttia Suomen kokonaispäästöistä.

Kestävä ruoantuotanto tarvitsee märehtijöitä

Märehtijät ovat tärkeä osa kestävää ruoantuotantoa. Ne pystyvät muuntamaan ihmisravinnoksi sellaista kasvillisuutta, joka ei ihmisen ravinnoksi sellaisenaan sovi. Märehtijät ja niiden lanta ovat tärkeä osa viljelykiertoa. 

Lihantuotannon ympäristöhaittoja ovat märehtijöiden ruuansulatuksessa syntyvät metaanipäästöt, hiilidioksidin määrän kasvu ilmakehässä, vesistövalumien aiheuttama rehevöityminen ja happamoituminen, runsas vesivarojen käyttö, luonnon monimuotoisuuden väheneminen, eroosion lisääntyminen ja myös kasvinsuojeluaineiden aiheuttamat haitat. Suomessa haitat on onnistuttu pitämään melko kohtuullisina happaman maaperän ja matalan Itämeren aiheuttamista haasteista huolimatta. 

Yhdistetty maito- ja lihaketju vähentää päästöjä

Naudanlihantuotanto aiheuttaa ruoantuotannon suurimmat ympäristöhaitat. Nauta on eläimenä samanlainen kaikkialla maailmassa. Nautojen ilmastokuormittavuudessa olennaista on se, mitä eläimet syövät, kuinka kestävällä tehokkuudella rehut tuotetaan ja kuinka pitkään eläimiä kasvatetaan. 

Yhdistetty maidon-  ja lihantuotanto tuottaa noin kolmanneksen vähemmän päästöjä kuin pelkkä pihvikarjan kasvatus. Suomalaisen naudanlihan ympäristöhaitat ovat ulkomaista naudanlihaa pienemmät, sillä meillä yli 80 prosenttia naudanlihasta saadaan maitorotuisista lehmistä. Kahden eri tuotantotavan yhdistäminen on ympäristön kannalta tehokkaampaa. Ympäristötehokkuutta lisää suomalaisen naudan ruokinta karkearehulla: kesällä laidunta tai nurmirehua ja talvella säilörehua (ns. AIV-rehua) tai kuivaheinää.

Maitorotuisten nautojen päästöt ovat noin 20-30 kg CO2 ekv ja liharotuisten 35-50 kg CO2 ekv. Maitorotuisten nautojen ilmastopäästöt ovat noin kolmanneksen pienemmät kuin liharotuisilla naudoilla. Kun kotimaista naudanlihantuotantoa (maito- ja liharotuiset) verrataan muihin maihin, päästömäärissä ei ole merkittäviä eroja. Aitoja ympäristöetuja sen sijaan on lukuisia, ks. kuva.

Naudan aiheuttamat kasvihuonekaasupäästöt ovat Luonnonvarakeskuksen laskelmien mukaan noin kolme prosenttia Suomen kokonaispäästöistä. Hiilidioksidipäästöjä voidaan pienentää edelleen vähentämällä lannan varastointia ja tehostamalla käyttöä sekä tarkentamalla eläinten ruokintaa. Eläinten jalostus parantaa resurssitehokkuuttaa ja vähentää siten päästöjä.

Lähde: Luonnonvarakeskus Luken johtava tutkija Perttu Virkajärven esitys 09052019

Nurmi - rehua ja hiilensidontaa 

Nurmi on hyvä tapa tuottaa ruokaa alueilla, jotka eivät muuten sovellu ruuantuotantoon. Suomessa on paljon nurmea, mikä on tärkeää erityisesti naudanlihantuotannolle. Lehmä pystyy märehtijänä muuttamaan muille kelpaamattoman nurmirehun arvokkaiksi eläintuotteiksi. Nurmilaitumet ja nurmirehuntuotanto sitovat hyvin hiilidioksidia ja hiiltä maaperään. Nurmen hiilensidontakykyyn vaikuttaa maaperä. Kivennäismaiden nurmipellot toimivat hiilinieluina. Osa pelloistamme on kuitenkin eloperäisiä turvemaita, jotka itsessään ovat päästöjen lähteitä.

Kivennäismailla olevien nurmipeltojen hiilidensidontakykyä voidaan kasvattaa hyvällä hoidolla.Hiilensidonnassa nurmen juuristo toimii tehokkaana maanalaisena "imurina". Maan sisällä taphtuva hiilensidonta on merkityksellistä, sillä se hidastaa maaperän hiilivarantojen vähenemistä. Hiilensidonnan tehoa lisää myös se, maa pidetään kasvipeitteisenä viljelykohtaiset erityisvaatimukset huomioiden. Kasvipeitteisyys vähentää maan orgaanisen aineen hajoamista ja edelleen hiilidioksidipäästöjä. Naudalle tärkeää nurmea ei kynnetä syksyisin auki, mikä tehostaa hiilen sitoutumista maaperään. Nurmet toimivat tärkeänä hiilinieluna metsien ohella. 

Ympärivuotinen kasvipeitteisyys on tärkeä keino torjua eroosiota ja parantaa maan rakennetta.Ympärivuotiset nurmilaitumet myös ehkäisevät ja hidastavat ravinnevalumia vesistöihin ja vähentävät niiden rehevöitymistä ja happamoitumista tehokkaammin kuin yksivuotisten viljakasvien viljely. Samalla muuhun elintarviketuotantoon huonosti soveltuvat maaperä saadaan hyötykäyttöön, sillä valtaosa Suomen viljelykelpoisesta pinta-alasta soveltuu lähinnä nurmi- ja rehukasvien viljelyyn. Nurmilla laiduntava karja pitää lisäksi yllä suomalaista perinnemaisemaa.

Tavoitteena rehun valkuaisomavaraisuus

Eläinten rehustuksessa suositaan nurmen ohella kotimaista viljaa (vehnää, ohraa ja kauraa) ja elintarviketeollisuuden sivutuotteita. Lisäksi tarvitaan täydennysvalkuaista.Täydennysvalkuaisen saa helpoiten soijasta, sillä soijan valkuainen sisältää kaikki eläimille välttämättömät aminohapot. Soijaa käytetään täydennysvalkuaisena sikojen ja broilereiden rehussa ja sen osuus rehustuksesta on 5-16 prosenttia. Osa sikatiloista on luopunut soijan käytöstä kokonaan. Valtaosa Suomessa käytetystä soijasta on vastuullista, sertifioitua soijaa. Märehtijäketjussa soijaa saatetaan käyttää vasikoiden rehuissa. Naudoille soijaa ei Suomessa syötetä lainkaan.

Soijan tuotannossa on omat haasteensa ja sen käyttöä korvataan entistä enemmän muilla valkuaislähteillä. Täydennysvalkuaista saadaan soijan ohella kotimaisesta herneestä, pavuista sekä muista valkuais- ja öljykasveista sekä elintarviketeollisuuden sivuvirroista. Kotimaisten valkuaiskasvien viljely on lisääntynyt, mutta niitä ei viljellä vielä riittävästi. Soijan viljely tulee olemaan hankalaa Suomessa tulevaisuudessakin ilmaston lämpenemisestä huolimatta. Lyhyen päivän kasvina soija tarvitsee pitkiä öitä. Tavoitteena on, että Suomen kasviproteiinivarat saadaan riittäviksi muilla kasveilla ja soijan käytöstä voidaan vähitellen luopua kokonaan.

Suomessa on runsaat vesivarat

Lihantuotantoon tarvitaan paljon vettä. Suomessa on runsaat vesivarat. Sadanta ylittää haihdunnan, meillä on runsaat makean veden varat ja muodostuu pohjavettä. Suomessa kulutetaan kaksi prosenttia pohjavedestä eli uusiutuvista makean veden varoista, kun vesikriisialueilla saatetaan olla lähellä sataa prosenttia. On kestävää tuottaa lihaa siellä, missä vettä on luonnostaan paljon.

Elintarvikkeen kasvatukseen, tuotantoon ja jalostukseen käytetty vesi on virtuaalivettä. Laskennalliseti virtuaalivesi on vesimäärä, jonka yhden tuotekikon valmistaminen vaatii. Esimerkiksi yksi pihvikilo vaatii vettä 15 000  litraa. Yhteen juustokiloon tarvitaan vettä 3 000 litraa. Kilo soijapapuja vaatii kasvaakseen 1 000 - 8 000 litraa vettä kasvuolosuhteiden ja kasvatusmenetelmien mukaan. Vesijalanjäljellä voidaan mitata, kuinka esimerkiksi henkilö tai valtio kuluttaa vesivaroja kaikkien kuluttamiensa hyödykkeiden myötä. 

Lihateollisuudessa tehdään töitä ilmaston hyväksi

Suomalaisissa elintarvikeyrityksissä tehdään töitä ympäristön hyväksi tuotantoprosessin kaikissa vaiheissa. Ala tuottaa vain vähän suoria ilmastopäästöjä. Suurin ilmastovaikutus tulee yritysten käyttämästä raaka-aineesta ja energiasta. varsinaisessa tuotteiden valmistuksessa syntyy vain noin kymmenesosa kaikista päästöistä.

 

Päästöjen vähentämisessä lihayritykset panostavat energiatehokkuuden lisäämisen hyödyntämällä esimerkiksi aurinkosähköä. Muita tärkeitä ilmastotoimia ovat  muun muassa materiaalitehokkuus sekä jätteiden käsittely, kierrätys ja hyötykäyttö sekä veden ja jäteveden määriin. Materiaalitehokkuus on tärkeä osa kiertotaloutta. Lihayrityksissä materiaalitehokkuudella tarkoitetaan esimerkiksi koko eläinruhon ja sen osien hyödyntämistä, pakkausten ja pakkausmateriaalien kehittämistä sekä ruokajätteen minimoimista. Suomalainen lihantuotanto on pääosin sopimustuotantoa, jossa kysyntä ja tarjonta kohtaavat mahdollisimman hyvin ja hävikki pienenee.

Valitse harkiten, valitse suomalaista

Valtaosa, 96 prosenttia suomalaisista syö lihaa jossain muodossa (Lihan kulutusta ohjaavat tekijät 2019, Kantar TNS Agri Oy). On tärkeää arvioida ruokavalion kokonaisvaikutusta ja valita liha harkiten. Yhä useampi kuluttaja arvostaa suomalaista ruokaa. Vaikka runsaasti eläinperäisiä tuotteita sisältävät ateriat kuormittavat ympäristöä kasviperäisiä tuotteita enemmän, ravitsemussuosituksen mukaan koostetussa ruokavaliossa liha on yksi osa monipuolista kokonaisuutta. Kun syö lihaa, suosituksen mukainen määrä suomalaista lihaa on hyvä valinta.

Lisätietoa:
Luonnonvarakeskus Luke
Suomen ympäristökeskus
WWF Suomi